Noin... asiatekstit kirjoitettu. Nyt vähän päivän kuulumisia. Tänäänkin on vähän ahdistanut, ja se on saanut minut aika hämilleen. Oikeasti, jotenkin niin utopista olla ahdistunut.Yleensä pystyn poistamaan ja kadottamaan negatiivisen tunteen jättämättä sitä sisääni muhimaan, mutta tämä onkin vähän sitkeämpi tapaus. Kyllä tästä vielä eroon päästään! >8) Ahdistus nyt on kuitenkin jo laantunut tässä samalla kun kirjoittelin tätä tekstiä ja sain ajatukset mualle.

Syyhän tähän ahdistukseen taitaa olla taas kerran eräs ihminen jota rakastan (aivan liikaa) ja se, kuinka asiat hänen kanssaan ovat vähän selvittämättömät. Lähetin tekstiviestin (jossa purin osan tunteistani) joskus puoliltaöin, toivon ettei hän herää siihen, lukekoon sitten aamulla. Yritän vielä poistaa tämän tunteen harjoituksella jonka kuulin eräältä hyvältä tyypiltä. Sen jälkeen menen nukkumaan. Ei ole ollut kauhea kiire tuon nukkumisen kannalta kun tänään on ollut kuumetta joten huomenna ei ole kouluun asiaa. En tiedä oikein, että onko se hyvä vai huono juttu. En näe rakastani, mutta saapahan mietintäaikaa.

Näin muuten viimeyönä unta, jossa näin oman kroppani... laihana... liian laihana. Siis.. sairaalloisen laihana. Olin unessa taas heikko, ja lihakseton. Tälläkertaa en ollut kuolemassa, mutta olin niiiiin heikko... hrr sanon minä.
 
Näin.
Saatatte ihmetellä nimimerkkiäni. "Melchanic"  (eli nettiystäville Melca) Kyseessä on nimi jota pidän jo toisena omana nimenäni. Se syntyi vahingossa kun isosiskon kanssa yritettiin keksiä minulle taiteilijanimeä. (pskaisia)  Vaihtoehtoja syntyi, joten lopuksi sisko päätti hakata näppäimistöä, milloin Melchanic sitten näkyi näytöllä. Nimi heijastaa vähän sanoja "Mechanic" ja "Melancholy." Kyseessä siis on aika surullinen nimimerkki/taiteilijanimi/"toinen nimeni" mutta sillekkin on tarkoitus. Kerron sitten miten tuo nimi kertoo elämästäni, jotta ymmärrätte. 
 
Asiat olivat vielä aika paskasti vuosia sitten, ja se paskuus jatkui jopa maaliskuuhun saakka. Maaliskuun jälkeen aloin pikkuhiljaa parantumaan koska aloitin parapsykologian. Oma terveys ja perheasiat kärsivät tuolloin. Olin lääkeriippuvainen, käytin alkoholia ja leikin puukolla. Välillä jopa kaikkea kolmea samaan aikaan. Hyvin hengenvaarallinen yhdistelmä siis... Kärsin psykoosin ennakko-oireista (vintti oli pimenemässä totaallisesti). Pelkäsin jotain kauheasti. Välillä oli niin heikko olo, etten jaksanut edes nousta sängystä,tai edes itkeä. Monesti olin jo luovuttanut (sekä odotin kuolemaa avoimin ovin), ja kerran yritin jäädyttää itseni hengiltä jäämällä lumihankeen makaamaan (en sitten hitaanpaa itsemurhan yritystapaa keksinyt?) , mutta onneksi minusta ei ollut siihen. Perheessä oli tuhat kriisiä samaan aikaan, vanhemmilla meni huonosti, ja se heijastui minuun. 
 
Samaan aikaan, kaikkien kriisien ja typerän itsetuhoisuuden kanssa, olin myös etsinyt itseäni, ja "juttuani". Etsin mielenrauhaa ja tasapainoa sekä totuutta. Olin sitä jo, hävettää oikein myöntää, Jehovan todistajista hakenut. Voin sanoa ettei auttanut ollenkaan! Siinä uskonnossa ollessani, alkoi masennukseni, ja tuntui kokoajan, että tässä on jotain väärin. Koko juttuun minut oli aivopessyt pari sukulaista. Jossain vaiheessa tajusin tämän aivopesun, ja erosin koko höskästä. (Vähän ennen joulukuuta 2010) Nykyään vihaan kaikenlaisia kristittyjä, puoliksi tahtomattani. Tunnen pientä inhoa kaikkia tuollaisia suuria uskontoja kohtaan, 
En sanoisi itseäni siis kauheasti materialistiksi. Minulla jokin vaisto ollut jo ennen parapsykologiaa, etsiä jotain henkisempää, enkä ole materialistusuudesta kauheasti ollut kiinnostunut. Parapsykologian löytäessäni olin kai henkisesti henkisesti raaka hedelmä ja sekaisin oleva lankakerä samaan aikaan. 
 
Yritänpä vielä selittää. Kaikki alkoi joskus vuonna 2009-2010, jolloin mielenterveys alkoi kärsimään, sillä minua kiusattiin, ja kun olen aika herkkä, niin se tuntui hirveältä. Vuoden 2009 joulukuussa hain tukea tuosta lahkosta jonka nimeä en halua edes kirjoittaa enään (ja johon minut siis AIVOPESTIIN, koska olin silloin niin heikko). Puolisenvuotta taistelin mukana, kun mieli taisteli vastaan eikä halunnut uskoa jumalaan. Neljäsosavuotta olin puoliksi luovuttanut ja suunnittelin eroa. Toisen neljäsosavuotta "erosin" ja revin itseäni jumalanpeloistani irti. Sen jälkeen iski masennus joulukuussa 2010. Silloin alkoi päihdeidenkäyttö ja puukolla leikittely. Maaliskuussa vihdoin pääsin tästä (suurimmaksi osaksi) eroon. Olisin kai kuollut jos en olisi.. (hrr, tämä ajatus puistattaa minua, mutta lääkealkoholikuolema olisi ollut mahdollisesti edessä.)
 
Vielä hetki sitten taistelin lääkeaddiktioni kanssa, nyt on siitäkin eroon päästy...kokonaan. Puukolla leikittelystä pääsin eroon joskus kesäkuussa. Olen nykyään myös absolutisti. Elän (melko) tasapainoista elämää, treenaan lihaksiani ja mieltäni. Olen löytänyt mielenrauhan. jnejne. Tuntuu hyvältä, kun kaikesta on selvitty ja tullaan jatkossakin selviämään.
 
ps.Herätin hänet sitten sillä tekstiviestillä, sain osan vastauksistani joita hain, ja ahdistus on jo melkein kadonnut. Mielenrauha palaa taas kehoon.